KÄSITETAIDE


​Sanomalehtiparodia "Masennusposti – DAILYhateMAIL" (2019)
​Tampereen taidemuseon kokoelmassa

Installaatio: "Myötä- ja vastamäessä" 2023


​Kihlasormukseen liimattu pilleri symboloi elinikäistä sitoutumista kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoitoon. Sairauteni luonteeseen kuuluu, että lääkitystä ei voi lopettaa, sillä oireet puhkeavat aina uudelleen. Yksin minun ei ole tarvinnut tässä helvetissä selvitä.

Rakastuimme puolisoni kanssa, kun olin juuri sairastunut, vuonna 2017. Hän ei ole koskaan tuntenut minua terveenä, mutta se ei ole pelottanut häntä pois. Jo suhteemme alussa hän kysyi lempeästi, hauskasti ja varsin osuvasti: “Saanko tulla jarrumieheksi sinun vuoristorataan?” (Kyseessä ei ollut kosinta, me emme ole kihloissa.)

Vaikka mieleni on ollut toisinaan hyvin sairas, suhteemme on pysynyt terveenä. Jos puolisoni ei enää rakastaisi minua tai jaksaisi sairauttani, sallisin hänen mennä.

Installaatio: "Ihannepaino (läskifobia)" 2023

Installaatio "Yrittäjän ehtoollinen" (2019)
Teos kuvaa sitä täydellistä tyhjyyden tunnetta joka seuraa, kun ihminen on uhrannut terveytensä työlle. Palkintoa ei olekaan luvassa.

Jätesäkin päälle asetellut Kelan ja Verohallinnon dokumentit avaavat byrokraattista prosessia, jonka työkykynsä menettävä ihminen käy läpi. Jätesäkistä kurkistava Journalistiliiton maksumuistutus ilmaisee pelkoa oman ammatillisen minän kuolemasta.

Tyhjä viinipullo on ainoa yrittäjätaipaleella saamani ’yritystuki’. Sen antoi Osuuspankin virkailija, kun avasin yritystilin. Pullo, sekä tyhjä purkillinen rauhoittavia lääkkeitä kuvaavat sitä yksinäisen kauhun tunnetta, jota olen kokenut yrittäessäni elättää itseni haastavalla alalla vaikeasti masentuneena. Teos on sijoitettu lattiatasoon vertauskuvana pohjalle putoamisesta.

Valokuva, jossa on oma lapsuuskuvani upotettuna runonsäkeeseen (”Helene Schjerfbeckillä ei ollut lapsia”) viittaa kahteen prioriteettiin, joita niin monen
uranaisen voi olla vieläkin vaikea yhdistää: saada tunnustusta työstään JA elää perhe-elämää.
Mainitsen nimenomaan Schjerfbeckin, sillä ihailen häntä ja mielestäni voidaan sanoa, että nykypäivän naistaiteilijat ovat tyttäriä, joita hän ei koskaan saanut.

MAALAUKSET

TUSSIPIIRROKSET

DIGITAALISET KOLLAASIT

VIDEOTEOKSET

"TRAUMALIVE: Seuraamme toimittaja Sonja Huhtaniskan mielenterveyden murenemista hetki hetkeltä" (2020). 
​Kesto: 1 min 22 sek. Audio alkaa noin 10 sekunnin kohdalla.
​
Traumalive on osa Masennusposti-konseptia. Videoteos ironisoi hedelmätöntä somekeskustelukulttuuria, mielenterveysongelmiin liittyviä ennakkoluuloja sekä medialle tyypillistä ”seuraamme hetki hetkeltä”-raportointia, jossa turhimmillaan kuvataan lumisateen kaltaisia ilmiöitä. 

​Teoksen aiheena on traumatakauma. Kuvakerronta havainnollistaa takauman aikana tapahtuvaa identiteetin hajoamista: arki-minän ja trauma-minän liukumista irralleen.

Videon taustalla soi hidastettu teknobiitti, jonka tahdissa vääristynyt ääni toistelee: ”Kiihotu. Pelkää. Syyllisty. Häpeä. Vitun sekopää”. Tämä on trauma-minän ääni.

​Samalla toinen, flegmaattinen ja välinpitämätön ääni lukee yhä uudelleen OmaKanta-palvelusta lääkärikäynnin selostusta: ”Potilas kertoo olevansa lääkevastainen.” Tämä ääni edustaa järjestelmää, josta monet eivät saa oikeanlaista apua.

​

RUNOUS

I

Kun en sitten itkenytkään
luulin kasvaneeni ihmisenä
kyllä sellaista kuulemma tapahtuu
joillekin
joten menin ravintolavaunuun
ja tilasin lasin viiniä.

Kaiuttimessa haikea konduktööri
huokaisi: nimeni on Heikki 
ja koska huuleni koskettivat jo lasin reunaa
se herätti minussa säälinsekaista hilpeyttä.

Kuvittelin sanovani: Heikki,
en haluaisi olla vaivaksi, mutta
ehkä sinunkin pitäisi jättää kaikki tuttu.

Karataanko yhdessä, Heikki
ei haittaa vaikka olet kaljuuntumassa
mahdan olla minäkin
vähintäänkin henkisesti
päälaki pilkottaa.​
II

​Minuun pinttyi kuin rasvatahra 
unelma ​Moskovaan menevästä junasta.
​​Hankaan sitä neuvottomana.
III

Amsterdam.
Vittumainen vastaanottovirkailija 
hymyilee vasta kun kerron ostaneeni kartan rautatieasemalta
voi voi
häneltä sen olisi saanut ilmaiseksi.
Onneksi hotellihuoneen ikkunasta näkee lautaseinän
ja kuulee Oude Kerkin kellot.
Ne soivat niin kuin Jeesus olisi vihdoin palannut
ja syönyt pellillisen sienipiirakkaa
God, it feels good to be back.
Tekee mieli leikata korvat irti,
maassa maan tavalla.

Amsterdam.
Viimeinen kolmesta kaupungista
jossa päätin olla yksinäinen toukokuussa 2017.
Oli aika päästä yli 
siitä uudenvuodenaatosta 
jonka vietin tyhjässä autotallissa
teeskennellen puhuvani kännykkään 
joskus 90-luvun lopussa.
En ollut niin kuin muut
joten minua ei ollut.
​
Amsterdam.
Kaikkialla tuoksuu se mihin ei tohdi kajota 
ettei mene höpöksi.
Olen altis riippuvuuksille,
yöllä jahtaan Nutella-kreppiä kuin huoraa
koska en kestä tyhjyyttä sisälläni.
Jos Maaret Kallio olisi täällä kanssani
hän katsoisi minua lempeästi, mutta lujasti
Photoshopinsinisillä silmillään 
ja lausuisi: “Sinä riität.”
ja minä tuijottaisin häntä suu täynnä tahmeaa lättyä.

VIDEOSARJA: ATELJEEPÄIVÄKIRJA